Kari Viholainen

Sairaille turvattava hoito. Se on inhimillisen ja vastuullisen maan merkki.

Sairastuminen voi syöstä elämän kaaokseen. On niin helppoa elää ”tavallista” arkea töineen ja touhuineen, mutta sairastuminen voi iskeä milloin tahansa ja kenelle tahansa.

Ihminen ei lähtökohtaisesti juurikaan pohdi sitä, että mitäpä sitten jos sairastun tai joku läheisistäni sairastuu? Kahvipöytäkeskusteluissa aiheesta saatetaan keskustella, että entäpä jos sitä tai tätä? Tätähän me kyllä teemme, kukin tavallaan. On se tietysti myös niin, että elämää ei pidä elää sillä pelolla, että sairastunhan minä varmasti joskus. Pitää uskaltaa elää tässä ajassa ja tässä hetkessä.

Erilaisista terveysohjelmista saamme katsoa sekä kuulla kuinka ”pitäisi elää” arkea mahdollisimman terveellisesti. Eri median lehdet kertovat julkkisten sairauskokemuksista. Kuinka ja milloin he ovat sairastuneet ja mihin sairauteen.

On moniakin julkisuuden henkilöitä, jotka ovat kertoneet hyvinkin kipeitä tarinoita omasta sairaudestaan. Kuinka sairaus on heitä koetellut ja kuinka he ovat selviytyneet. Miten heidän läheisiinsä sairaus on vaikuttanut. On tarinoita, että sairaus on ja jää pysyväksi ja sen kanssa on vaan opittava elämään ja pärjäämään.

Uskonkin, että julkisuudessa kerrotut tapaukset ja kertomukset esimerkiksi syöpäsairauksista, niiden hoidosta, oireista, lääkityksistä ovat monelle lukijalle paljon tietoa antavia kertomuksia. Sairaus ikään kuin saa ”kasvot” jonkun julkisuuden henkilön kautta.

Olen suurella arvostuksella aina suhtautunut julkisuuden henkilöihin, jotka avoimesti kertovat vaikeista ja haastavista mielenterveyden sairauksista. Masennus, skitsofrenia ja kaksisuuntainen mielialahäiriö ovat olleet artikkelien aiheina usein, tai ainakin itse olen kirjastossa niihin juttuihin törmännyt sekä sosiaalisen median ihmeellisessä maailmassa.

Ei ole helppoa avautua sairaudesta, mikä voi olla kova. Rajujen sairausoireiden kertominen julkisuudessa vaatii erityistä rohkeutta sekä voimaa. Nykyinen niin yleinen työuupumus ei taida ollakaan enää häpeä. Yleinen suhtautuminen erilaisiin mielenterveyden sairauksiin on vuosien aikana muuttunut ymmärtäväisempään suuntaan. Eikä niissä mitään hävettävää olekaan. On tietysti jokaisen oma asia, mitä omasta sairaudestaan kertoo ja kenelle.

On hyvä tiedostaa se, että asian jakaminen luotettavan ihmisen tai ammattiauttajan kanssa yleensä keventää taakkaa. Apua on saatavissa, kunhan sitä hakee. Valitettavasti joskus apua pitää vaatia ja odottaa luvattoman kauan. Tässä meillä yhteiskuntana on vielä paljon tekemistä.

Sairaus kuin sairaus. Toiselta menee jalka poikki pyörällä kaatuessa ja toiselta voi mennä mieli rikki tässä alati kiivastuvassa ja kiireisessä nykyisessä arjessamme, jossa jo alakoulusta lähtien on kilpailua, haastetta ja on pärjättävä, jotta ei tipahda kelkasta. Vaatimustaso on kova.

Yhteiskunnan tehtävä on turvata kaikille sairaille heidän tarvitsemansa hoito. Se on yksi inhimillisen ja vastuullisen maan merkki.

Suomi 100-vuotta.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

3Suosittele

3 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (1 kommentti)

Käyttäjän sarilait kuva
Sari Laitinen

Omassa suvussani ilmenee kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Sairaus on niin monella sukulaisellani, että kyse täytyy olla perinnöllisestä taipumuksesta. Jostakin syystä tämä sairaus on hypännyt itseni ylitse.

Kun tämä sairaus tulee puheeksi, törmään aina sanapariin henkinen sairaus. Olen yrittänyt monesti selittää, että kyse on aivojen aineenvaihduntasairaudesta. Bibolaarisuus ei ole sen kummempi sairaus kuin esim. diabetes, oireet vain ilmenevät eri tavoin.

Tämä mystinen henkisyys kuitenkin kummittelee ihmisten mielessä. Mielenterveyteen liittyviä sairauksia ei vielä nykyäänkään osata mieltää aivojen sairauksiksi.

Toimituksen poiminnat