Kari Viholainen

Mitä oli olla työnarkomaani?

Minulla on omakohtainen kokemus työnarkomaniasta. Siitä ajasta on jo kauan aikaa. Minulla se ajoittuu vuosille 2008-2012. Nyt siitä on jo helpompi puhua kun aikaa on mennyt sen verran kauan.

Olin todella tehokas ja aikaansaava työssäni. Tein nuo vuodet käytännössä aina töitä. Hurjin vuosi oli 2011, jolloin työskentelin käytännössä koko vuoden juurikaan pitämättä vapaata tai lomaakaan. Pidin työn teosta todella paljon ja sitä työtä kyllä tein, että enempää ei olisi ollut mitenkään mahdollista tehdäkään.

Työnteko vei mennessään huomaamatta. Pidin työstäni. Nautin kun sain auttaa ja hoitaa ihmisiä. Vaikka työn määrä oli hurjaa, niin harvoin olin väsynyt. Olin tehopakkaus, ahkera ja aina valmis työvuoroon kun kutsu kävi. Harvoin kieltäydyin työkutsusta.

Sain kokea paljon työnsaralla. Hyvin erilaisia kokemuksia ja näin jälkikäteen pidän niitä rikkautena, jotka ovat jääneet mieleeni. Tuo aika on varmasti myös muuttanut minua. Olin hyvä työssäni ja kokemukseni oli rautaista monipuolista osaamista. Minuun luotettiin ja minä luotin itseeni ja työhöni.

Työimu on eri asia kuin työnarkomania. Paljon työtä tekevä ei välttämättä ole työnarkomaani. Työnimussa työtä tekevä osaa myös pysähtyä ja pitää vapaa kun taas työnarkomaani toimii ja tekee koko ajan. Voidaan puhua riippuvuudesta.

Työnarkomaniasta sanotaan, että sellainen henkilö tavoittelee täydellisyyttä, mutta näin jälkikäteen miettien, minun kohdalla ei ollut siitä kyse. Tiesin osaamiseni ja en koskaan ajatellut olevani osaavampi tai parempi kuin muut. Toki olin varmasti kokeneempi kuin monet työkavereista. Työskentelinhän niin laajalla sektorilla perusterveydenhuollon kuin myös erikoissairaanhoidon puolella.

Minulla ei myöskään ollut tunteita riittämättömyydestä. Sekin kun yhdistetään työnarkomaniaan. Olin aina hyvin tyytyväinen työpanokseeni ja sain paljon kiitosta. Olin tunnettu siitä, että tulen töihin kun kutsutaan. Minähän siis tein työtä oman työni lisäksi paljon muuallakin.

Viisi vuotta voi tuntua aika pitkältä ajalta, mutta minulle ne vuodet olivat vain hetken tuulahdus. Meneehän aika nopeammin kun koko ajan on tekemässä suoritteita. Jossain vaiheessa muistelen pohtineeni, että onkohan tämä kovinkaan viisasta. Varoituksen sanojakin minulle osoitettiin, että "liika on liikaa".

Työnantajani tiesi, että teen töitä muuallakin. Minulla oli "sivutyölupakin" omalta työnantajalta, mutta sitä he eivät tienneet kuinka paljon todellisuudessa kokonaisuudessaan duunia paiskin menemään.

Hurja olisi tehtyjen työvuorojen ja työtuntien määrä, jos ne osaisi jollakin tavalla laskea. Tosi hurja. Tilipäivänä tai päivinä olin iloinen tietenkin kun palkkaa ropisi tilille useamman kerran kuukaudessa. Ansaitsin todella hyvin.

En ollut ainoa työnarkomaani. Tutustuin useampaan kohtalotoveriin. Joku tuli iltavuorosta tekemään heti perään yövuoron. Toinen lähti yövuorosta tekemään muualle aamuvuoron. Heitä ei ollut vain muutamia, vaan useita. Tiesimme toisemme ja kun jossakin tavattiin, niin puheenaiheena usein oli se, missä ja milloin työtä on tehty.

Työnarkomaniasta voi myös selviytyä ja sen pystyy myös lopettamaan, mutta usein siihen tarvitaan apua. Työterveyshuolto on yksi taho, jonka puoleen voi kääntyä. Ongelmana saattaa olla se, että henkilö itse ei tunnista, että kyseessä on riippuvuus.

Oma työntekoni loppui siihen, kun eräänä maanantai aamuna totesin itselleni, että nyt tämä loppuu. Siihen loppui myös koko työurani. Minulla meni noin kolme vuotta totuttautumisessa siihen, että en menekään töihin. Sain tämän lopettamisen jälkeen vielä aika pitkän aikaa työkutsuja, mutta osasin kieltäytyä. Olin tehnyt päätöksen ja pysyin siinä.

Muistelen tuota aikaa kuitenkin ilolla ja tyytyväisyydellä nyt. Minulla on paljon kokemusta ja tapasin valtavan määrän ihmisiä. En kadu sitä aikaa eikä siinä ole mitään katumistakaan. Nyt käytän aikaani juuri niin paljon ja sen verran kuin itse haluan vapaaehtoistyössä. 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

5Suosittele

5 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (7 kommenttia)

Käyttäjän TaruElkama kuva
Taru Elkama

Se on hienoa että lopetit ennenkuin tapatit itsesi.
Mä en ole niitä ihmisiä jotka naureskelee esim ministerin työuupumukselle. Ainut vaan että tavan tallaaja ei voi valita.

Käyttäjän TaruElkama kuva
Taru Elkama

Olen itse käynyt myös työnarkomanian aikoinani lävitse.
Luulin että nuorena kroppa jaksaa kaiken, ei jaksanut, enkä ole heikko ihminen.

Käyttäjän hoitaja kuva
Kari Viholainen

Minäkin pidän ihteäni vahvana, mutta kun koki sen työnarkomanian, niin huomasi, että loppujen lopuksi ihminen ei ole kone. Valitettavasti tämä nykyinen yhteiskunta on melkoisen vaativa.

Käyttäjän hoitaja kuva
Kari Viholainen

Loppuun palaminen on nykyään yllättävän yleinen ilmiö. Riippuu varmaan tietenkin millä alalla on ja mitä työtä tekee. Minun tuttavapiirissä on monta, jotka joko jo ovat palaneet tai ovat hyvin lähellä. On myös kuntoutustuella olevia ja eläkkeelle jääneitä. Tämä meidän yhteiskunta on vaativa melkein alalla kuin alalla. Vaatimustaso on kovaa. Toiset tekevät paljon työtä ja liikaakin ja toisilla ei ole duunia lainkaan. Epätasapainossa on tämä homma. Ainakin minun mielestäni.

Käyttäjän AOBrusi kuva
Antti Brusi

Yhtä osa-aluetta haluaisin tarkentaa. On hyvä, että oireet havaitsee itse ja pystyy heivaamaan vauhtia, jarruttamaan hallitusti.

Näin ei kuitenkaan aina ole. Olet saattanut itsesi asemaan, jossa on pakko painaa sata lasissa ilman kompromisseja. Normaali "virka-aika" ei yksinkertaisesti sovi. Aamulla töihin lähtiessä et tiedä kuinka pitkäksi päivä muodostuu, joskus jopa viikoksi.

Sitten tulee ulkopuolinen tekijä esim. 1990 alun lama ja törmäät vauhdilla tiiliseinään. Työuupumus ei iske heti vaan odottaa salakavalasti. Lieneekö postraumaattinen oikea sana. Vähän kuin sodan kokeneilla. Vuosien päästäkin heräät aamuyöllä siihen, että tänään pitäisi ehtiä........

Käyttäjän hoitaja kuva
Kari Viholainen

Siinäpä se onkin jos ei huomaa ja ymmärrä, että työn teosta onkin tullut riippuvuus. Yrittäjistä joilla oma firma, joutuvat tekemään duunia 24/7. Niinhän sitä sanotaan. Varmaankin aika "häilyvä asia" tuo työnarkomania. Milloin se on vaan sitä "työn imua ja milloin voi luokitella narkomaniaksi. 90-luvulla firmat kun kaatuivat jäi monelle valtavat velat niskaan ja siinä samalla varmasti sairastuivatkin esim. masennukseen ja muihin sairauksiin. Itse kun lopetin kuin seinään työni, muistan ajatelleeni jälkikäteen jotakin vuosi siitä, että minähän olin myös täysin loppuun palanutkin. Sitä vaan ei itse vielä työtä tehdesä ymmärtänyt. Sitä painoi vaan menemään päivästä toiseen.

Käyttäjän AOBrusi kuva
Antti Brusi

Joo tuo "sitä ei vain työtä tehdessä itse ymmärtänyt" kiteyttää hyvin asian.

Toimituksen poiminnat